Väinö J. Tervaskari kirjoitti meille pojilleen oheiset muistelot sotavuosiltaan Mikkelin Päämajassa vuosilta 1941-44. Huomaamme, että Isä oli paljossa mukana, ja olen iloinen, jos hänen kertomansa kiinnostaa seuraavaakin sukupolvea Tervaskareja.

Olen skannannut alkuperäisen tekstin, lisäsin siihen otsikon ja väliotsikot ja hain vanhoista albumeista kuvia, jotka skannasin myös.
Tein tästä myös lyhennetyn version, eli jätin pois Isän puhuttelut pojilleen. Sen kappaleen vein kesällä Mikkeliin Päämajamuseoon. Sieltä tuli postitse kiitoskirje, jossa ilmoitettiin, että Isän muistelot on liitetty muiden Päämajassa olleiden muistojen joukkoon. Kirjeessä oli mukana myös nimelleni kirjoitettu Lupatodistus N:o 329, joka antaa minulle oikeuden jatkuvasti vapaaseen pääsyyn Päämajamuseoon sekä Viestikeskus Lokkiin!
Lokin puolella oli myynnissä kirja nimeltään ”Kuuleeko Lokki”. Siinä oli yksi ryhmäkuva, jossa Isä oli mukana, ja nimi alla. Ostin kirjan oitis.

Sodanaikainen Päämaja oli Mikkelin keskuskansakoululla.

Muistoja Päämajavuosilta Mikkelissä 1941-44

Rakkaat poikani Kalle ja Lauri:

Useat ystäväni ovat kehottaneet minua panemaan paperille muistojani kokemuksista, joita jouduin saamaan jatkosodan aikana vuosina 1941 – 44 ja nimenomaan vuonna 1944. Mielestäni minulla ei kuitenkaan ole sellaista kerrottavaa, jolla olisi minkäänlaista historiallista merkitystä, mutta ehkäpä teitä kiinnostaa lukea kokemuksistani – ja olenhan minä silloin tällöin niistä teille jotakin kertonutkin. Minulle itselleni nuo ajat ja tapaukset olivat aikanaan kohtalonomaisia, jopa järkyttäviä, sillä jouduinhan tehtävässäni näkemään ja kuulemaan paljon sellaista, josta vain korkein sodanjohto oli tietoinen. Rintamakokemukseni rajoittuvat talvisodan Raatteeseen, eikä minulla ole niistä mitään sellaista kerrottavaa, jota joku muu ei olisi jo moneenkin kertaan kirjoittanut.
Jatkosotaan pääseminen kesäkuun lopulla 1941 näytti tuottavaa minulle vaikeuksia.Lokin henkilökuntaa. Väinö J. vasemmalla

Lokin henkilökuntaa. Väinö J. vasemmalla.

Aluksi minut komennettiin Hyrylään koulutuskeskukseen, jossa oli noin 250 upseeria vailla lkp:n mukaista sijoitusta. Vajaan viikon kuluttua pääsin sieltä sentään irti mutta juutuin taas Päämajan viestikeskukseen ”Lokkiin” salakirjoitusupseeriksi. Sieltä viimein Tiedusteluosastossa palvelevat upseeritoverini pelastivat minut omaan osastoonsa. Ja samalla alkoi elämässäni perin mielenkiintoinen joskin myös henkisesti raskas vaihe.

Tiedusteluosaston toiminta

Tiedusteluosasto oli jaettu kahteen alaosastoon Tied I ja Tied II, jotka myöhemmin muodostettiin kokonaan eri osastoiksi. Tied I oli elin, joka kokosi tiedustelun tulokset, analysoi ne, vertaili niitä aikaisemmin saatuihin tiedustelutietoihin ja näin rakensi kuvan vihollisen joukoista, niiden sijoituksista, aseistuksesta, operaatioista ym. Osasto myös jakoi tiedot Päämajan ao. muille osastoille sekä rintamajoukoille mutta ennen muuta korkeimmalle sodanjohdolle, jolle ne olivat tärkeitä omien joukkojemme sotatoimia suunniteltaessa. Tulkoon tässäkin yhteydessä mainituksi seikka, josta varsinkin vihollisen suurhyökkäyksen yhteydessä (1944) on paljon kirjoitettu pötyä: tiedustelu ei missään tapauksessa johtanut puolustusvoimiemme operaatioita. Se vain hankki mahdollisimman perusteelliset tiedot vihollisesta operatiivisen johdon käyttöön.Tied I:n alaisuuteen kuului neljä kaukopartioyksikköä, joista myöhemmin muodostettiin erillinen pataljoona, sekä yhteyselin, joka Helsingissä toimien pääasiassa piti yhteyttä Büro Cellariuksen, amiraali Canariksen alaisen saksalaisen tiedusteluelimen kanssa.Tied II oli eversti Reino Hallamaan luoma radiotiedustelu-elin. Sen kuunteluasemat haroivat eetteriä siepaten sanomia, tulkiten ne selväkielelle ja syöttäen ne sitten Tied I:lle, kiireisissä tapauksissa myös suoraan ao. taistelujoukoille.Tiedusteluosastojen henkilöstö oli vuosikausien aikana valikoitu reservistä ja koulutettu tiedustelupalvelun eri tehtäviin. Valintaperusteena oli ensinnäkin ehdoton luotettavuus mutta lisäksi tiedustelupalvelun eri tehtävien vaatimat tiedot, taidot ja ominaisuudet. Molempien osastojen edustama kielitaito ulottui eurooppalaisista kielistä aina harvinaisiin itämaisiin kieliin saakka. Tied I:ssä oli reservin upseereja mitä moninaisimmilta elämän aloilta – yliopiston professoreja, historiantutkijoita, kielentutkijoita ja muita tiedemiehiä, jotka olivat tottuneet järjestelmälliseen tutkimustyöhön, matemaatikkoja, fyysikkoja, aseiden ja aselajien erikoistuntijoita jne. Tied II:n henkilöstöön kuului ensinnäkin radioamatöörejä, jotka toimivat kuunteluasemilla, mutta huomattava määrä myös salakirjoituseksperttejä, jotka niin ikään oli kursseilla koulutettu tehtäviinsä. He olivat pääasiassa matemaatikkoja ja tilastotieteilijöitä mutta ennen muuta kielten, varsinkin venäjänkielen taitajia.Sanomat, joita Tied II sieppasi ja avasi ja joita Tied I käsitteli, olivat tietenkin etupäässä vihollisen sanomia, mutta asemat kuuntelivat osittain myös saksalaisten lähetyksiä, vieläpä USA:n Ankaran suurlähetystön ja Washingtonin välistä radioliikennettä, jota me – kun salakieliavain oli saatu murretuksi – luimme kuin sanomalehteä. Viimeksi mainittuja sanomia varjeltiin visusti joutumasta saksalaisten käsiin.Radiotiedustelussa saattoi ilmetä monia jännittäviä jopa huvittaviakin koukerolta. Tästä muuan esimerkki: Kun saksalaisten eteneminen Leningradin suunnalla myöhäissyksyllä 1941 tyrehtyi talven tuloon, muodostui tilanne saksalaisten osalta niin sekavaksi, että monet yhtymät, panssariprikaatit ja muut sellaiset, kadottivat yhteytensä ylempiin komentoportaisiin. Tästä oli seurauksena niiden ”haeskelu” radioyhteyksin, ja kun oli kysymyksessä hätätila, oli saksalaisten pakko käyttää liikenteessä melko yksinkertaisia salakieliavaimia. Ryssilläkin oli radiotiedustelu, joka sieppasi nämä sanomat, tulkitsi ne, käänsi ne venäjäksi ja lähetti omalle salakielelle käännettyinä Leningradin rintaman esikuntaan. Meidän radiotiedustelumme puolestaan sai siepatuksi nämä sanomat, jotka tulkittiin ja käännettiin taas suomeksi. Tämän jälkeen meidän oli helppo ilmoittaa saksalaisille, että jos te etsitte sitä ja sitä panssariprikaatia niin se on tällä hetkellä tuossa ja tuossa paikassa.Vihollisen radioliikenteen seuraaminen antoi meille jotakuinkin täydellisen kuvan Neuvostoliiton sotavoimien dislokaatiosta, yhtymistä, niiden alaisista joukko-osastoista, niiden sijoituksista, liikkeistä, aseistuksesta, tappioista, täydennyksistä, jopa komentajien ja muiden upseerien nimistäkin. Tietoja saatiin niin ikään sotavangeilta sekä saksalaisilta, joiden kanssa tietoja vaihdettiin päivittäin. Valitettavasti ne vain usein osoittautuivat epäluotettaviksi. Kävipä edustajamme silloin tällöin kauppamatkalla Tukholman ”vakoilupörssissäkin”.Neuvostoliiton sisäisessä puhelinliikenteessä käytettiin laajassa mitassa radioyhteyksiä. Näitä puheluja oli kohtalaisen helppo kuunnella ja niitä kuunneltiinkin säännöllisesti ja järjestelmällisesti ja siten me saimme arvokkaita tietoja elintarvike- ja muusta huoltotilanteesta, väestön mielialoista, rautateiden ja rautatiekaluston kunnosta jne. Kerrankin muuan veturikorjaamon johtaja valitti työvoiman ja materiaalin puutetta, kun häntä syytettiin siitä, että hänen korjaamostaan vain työntämällä työnnettiin muka korjattuja vetureita ulos vaikka ne eivät kyenneet omin voimia liikkumaa metriäkään.

”Suuri ja mahtava N…..

”Eräs yö on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olin tiedusteluosaston päivystävänä upseerina, otin vastaan saapuvia sanomia ja toimitin niitä edelleen. Sitten saapui muuan sanoma, josta en alkuun saanut mitään tolkkua. Vähitellen minulle kuitenkin selvisi että sanoma, joka oli siepattu Neuvostoliiton yleisradion sanelusta, sisälsi pelkkiä nuotteja. Otin paperin ja vetäisin siihen viisi viivaa, – vanha kuorolaulaja osaa senkin konstin, – sekä rupesin pistelemään sanoman nuotteja viivastolle. Kysymyksessä oli Neuvostoliiton uusi kansallishymni, joka sinä päivänä – tai oikeammin yönä – otettiin käyttöön samalla kun vanha Internationale pantiin pois päiviltä. Saatuani työn valmiiksi hyräilin yön yksinäisyydessä tätä säveltä. Näin minusta siis tuli ilmeisesti ensimmäinen, joka Suomessa on tuon sävelen laulanut. Martti Toiviainen tuli aamulla vaihtamaan minut, jolloin yhdessä vielä tarkistimme, olivatko nuotit kohdallaan. Yksi korjaus oli tehtävä. Sen jälkeen nuotit monistettiin ja jaettiin päivittäisen vihollistilannetiedotuksen mukana joukoille, jotta poikien ei olisi tarvinnut ryssän radiota kuunnellessaan ihmetellä että mikähän se tuokin viisu on.Luutnantti ja Rouva Tervaskari. Kuva on luultavasti otettu Mikkelissä v. 1941 tai 1942. Äiti oli käymässä Mikkelissä tervehtimässä Isää.

Kun kolmen vuoden ajan joutui päivittäin käsittelemään niin moninaista tietomateriaalia, ei ole ihmekään, että Tiedusteluosaston upseerit olivat sotatilanteesta paremmin selvillä kuin kenties kukaan muu – korkeinta sodanjohtoa tietenkin lukuun ottamatta. Me aloimme uumoilla Saksan tappiota jo talvella 1941/42, – mm. Leningradin rintaman tapausten johdosta – ja kun virallinen asenne oli se, että Saksan tukeen piti luottaa, oli tällaisten salaisuuksien kantaminen tavaton henkinen taakka» Ja ajan edetessä se taakka kävi yhä raskaammaksi.Vuosima 1942/43 äitikin oli ”sodassa”, puhelunvälittäjänä Päämajan viestikeskuksessa ”Lokissa”. Vietimme kohtalainen tavanomaista perhe-elämää, mikä tietenkin oli minulle ja toivottavasti äidillekin suuri ilo. Kun sitten Kalle alkoi antaa merkkejä maailmaan tulostaan, äiti palasi Kajaaniin.

Kapteeni Väinö J. Tervaskari ja viestilotta Saini Tervaskari.

Heinrichsin luetettava konekirjoittaja

Joskus vuonna 1943 kenraali Erik Heinrichs, Yleisesikunnan päällikkö soitti Tied I:n päällikölle everstiluutnantti Uljas Antero Käköselle ja sanoi: – Lähettäkää minun luokseni luotettava upseeri, joka osaa kirjoittaa koneella. Käkönen lähetti minut, silloisen adjutanttinsa. Ilmoittauduin kenraalille, joka antoi käteeni Tervakosken käsintehdylle hirvenpääpaperille täytekynällä kirjoittamansa konseptin. – Tämä on erittäin salainen paperi, kapteeni, hän sanoi. – Siksi sitä ei voi antaa kenenkään tavallinen konekirjoittajattaren kirjoitettavaksi.No, olinhan aina tottunut käsittelemään salaisia papereita, -muita meillä ei juuri ollutkaan. Tungin konseptin povitaskuuni, kävin ”takavarikoimassa” yhden Tied I:n kirjoituskoneista, otin tukun puhdasta paperia ja hiilipapereita ja sulkeuduin keskuskansakoulun voimistelusalin pukuhuoneeseen, jonka oven panin lukkoon.En enää muista mitä tämä ensimmäinen kirjoitustyöni kosketteli. Naputtelin jutun puhtaaksi 4-5 kopiona, ja kun sain työn valmiiksi otin konseptin, kirjoittamani liuskat ja hiilipaperit sekä painelin kenraalin puheille.Hän oli juuri palannut Marsalkan kanssa lounaalta ja veteli mahtavaa sikaria. Hän luki tarkoin kirjoittamani tekstin (hänen suomenkielensä muuten oli erittäin sujuvaa ja virheetöntä) ja hyväksyi sen. Sitten hän kysyi mihin olin pannut hiilipaperit. Ne olivat kokoon taitettuina kädessäni, ja minä sanoin polttavani ne keskuskansakoulun keskuslämmitysuunissa, jossa paloi tällaisia tarkoituksia varten ikuinen tuli.Kenraali kiitteli minua, ja minä puolestani kiitin häntä luottamuksesta ja ilmoitin olevani vastakin valmis suorittamaan samanlaisia tehtäviä. Kenraali nyökkäsi ja sanoi sitten: – Kapteeni ymmärtää kuinka salainen asia tämä on. Kapteeni ei puhu siitä kenellekään. Jos kapteeni puhuu, niin kapteeni ammutaan!Se oli karmea uhkaus, mutta minun oli vaikea pysyä vakavana sen kuultuani. Jos olisin ”puhunut” monesta muusta asiasta, niin minut kai olisi ammuttu jo aikoja sitten.

Kadonnut salkku

Tämän jälkeen olin useitakin kertoja samanlaisessa tehtävässä. Nyt kenraali yleensä soitti minulle suoraan, ja minä varustauduin tehtävää varten samoin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Useimmat asiat ovat häipyneet mielestäni, mutta pari on vieläkin muistissani. Kerran kenraali antoi minulle kopioitavaksi saksankielisen asiakirjan, joka oli joutunut kenraalin haltuun varsin merkillisellä tavalla. Hän kertoi, että pari-kolme saksalaista upseeria oli ollut lounastamassa Hotelli Kämpin ruokasalissa Helsingissä. Kun he poistuivat, huomasi tarjoilija (mies) jonkun heistä unohtaneen sohvalle salkkunsa. Tarjoilija otti salkun ja katosi hetkeksi keittiön puolelle. Kotvan kuluttua saksalaiset palasivat etsimään salkkua, mutta sitä ei löytynyt mistään. Salkku oli itse asiassa jo hyvää kyytiä matkalla Päämajan Valvontaosaston haltuun. Tarjoilija, Valvontaosaston agentti vakuutti, ettei hän ollut nähnytkään herroilla salkkua. Niine hyvineen saksalaiset saivat lähteä tiehensä.Salkussa oli ollut yksi ainoa asiakirja, joka nyt oli käsissäni kopiointia varten – valokopiolaitteita ei silloin vielä ollut. Kenraali tosin selosti minulle senkin, mitä paperi sisälsi, mutta yllätyin silti aika tavalla, kun paneuduin työhöni. Asiakirja oli näet erittäin salainen arviointi presidentti Rydistä ja korkeimmasta sodanjohdostamme alkaen Marsalkasta ja päättyen muistaakseni kenraali Airoon. Kuka sen oli laatinut ja kenelle se eli tarkoitettu ei käynyt ilmi mistään, mutta aivan pikku herroja varten se varmaankaan ei ollut tarkoitettu. Minusta tuntuu vieläkin, että se liittyi tavalla tai toisella kaavailuihin, joita saksalaiset tekivät siltä varalta, että Suomi pyrkisi irrottautumaan sodasta.Sanomattakin lienee selvää, että arvioinnit kunkin henkilön kohdalla osuivat pahasti pieleen.Tällaista ajoittaista yhteistyötä kenraalin kanssa jatkui sitten siihen saakka, jolloin kaikki reserviläiset kotiutettiin (30.11.1944), ja me ystävystyimme oikein mukavasti. Kenraali sai jopa tietää, että minulla oli kirjallisia harrastuksia (olinhan laatinut yhdessä äidin lottatoverin Laila Järvisen kanssa elokuvakäsikirjoituksenkin ”Varjoja Kannaksella”). Eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä kenraali kutsui minut puheillensa, mutta nyt ei ollut kysymys konekirjoitustyötä. Hän vain halusi keskustella kanssani, ja siinä yhteydessä hän kovasti houkutteli minua laatimaan elokuvan Eino Leinon romaanista ”Kivesjärveläiset”. Tekemättä se vieläkin on.

Paasosen adjutantti puree ryypyn.

Helmikuussa 1944 minut komennettiin Tiedustelujaoston päällikön, eversti Aladar Antero Zoltan Bela Gyula Arpad Paasosen adjutantiksi. Hänen vakituinen adjutanttinsa majuri Georg Enckell oli jossakin poissa, mutta enhän minä ruvennut kyselemään, mihin hän oli lähtenyt. Salaisuuksien säilyttäminen ja turhan uteliaisuuden välttäminen olivat menneet niin veriin, ettei olisi juolahtanut mieleenkään kysyä mitään. Enckell palasi aikanaan, ja eversti Paasonen kutsui sekä hänet että minut lounaalle Marskin klubiin, jossa Marski kuitenkaan ei silloin ollut läsnä. Hän oli muistaakseni Helsingissä. Isäntänä toimi kenraali Vilho Petter Nenonen.

Tässä tilaisuudessa minulle tietämättömälle tapahtui muuten melkoinen munaus. Ruokaryypyt kaadettiin legendaariseen tapaan ”kukkurapäisiksi” Marskin tavallista huomattavasti suurempiin laseihin. Kenraali Nenonen kohotti lasinsa, ja sitten otettiin snapsit. Kaikki kaatoivat ryyppynsä kerralla, mutta jos minä olisin sen tehnyt, olisin varmaan läkähtynyt. Naukkasin siis vain puolet snapsista. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä kenraali Airo, joka istui pöydässä minua vastapäätä, mulkaisi minuun kummastuneena ja sanoi: – Mitä tuo kapteeni meinaa, kun se puree ryypyn? Eikä siinä muu auttanut kuin että minun oli otettava se loppukin, häpeillen ja punastellen kaikkien korkeiden herrojen katseiden alla. Myöhempinä kertoina en tietenkään enää syyllistynyt samaan syntiin. No niin. Kun lounas oli syöty, siirryttiin kahville viereiseen huoneeseen, ja silloin kenraali Nenonen yhtäkkiä sanoi ominaiseen leppoisaan tyyliinsä: – Tässä seurassa istuu mies, joka vielä pari päivää sitten söi lounasta Moskovassa.Tämä mies oli Enckell, joka kielitaitoisena – ja pikakirjoittajana – oli komennettu mukaan, kun meidän taholtamme tehtiin Moskovassa ensimmäinen, tuloksettomaksi jäänyt rauhantunnustelu. Tämän komennuksensa jälkeen Enckell ei enää palannut vakituisesti tehtäväänsä Paasosen adjutanttina, joten minä olin siinä tehtävässä kotiuttamiseen saakka. Eversti Paasosen adjutanttina ollessani jouduin entistäkin enemmän tekemisiin korkeiden sotapäälliköiden kanssa. Rintamakomentajilla oli tapana tulla Paasosen ja minun huoneeseen odottelemaan Marsalkan puheille pääsyä ja samalla silmäilemään Saksaa rintamien tilannetta, jonka minä joka päivä merkitsin paitsi omiin karttoihimme myös Marsalkan karttoihin. Tältä ajalta on peräisin ystävyyteni mm. kenraali Airon kanssa. Itse Marsalkkakin pistäytyi silloin tällöin huoneessamme.
Eversti Paasonen oli siis Tiedustelujaoston päällikkö, jonka alaisia olivat molemmat tiedusteluosastot, Ulkomaanosasto, Valvontaosasto (=vastavakoilu) sekä sotasensuuri. Hän esitteli näiden osastojen raportit 2-5 kertaa päivässä Marsalkalle. Näin ollen ne yleensä kulkivat myös minun käsieni kautta ja pitivät minutkin tietoisena asioista ja tilanteesta. Ja siinä tietoisuudessa olikin tekemistä, varsinkin kevään lähestyessä vuonna 1944. Tutuiksi käyneet vihollisen radioasemat vaikenivat toinen toisensa perään. Syntyi ns. radiohiljaisuus, joka aina ennakoi joukkojen siirtoja ja muuta pahaa. Sitten niitä alkoi ilmestyä aivan odottamattomille suunnille – Leningradin rintamalle ja sen selustaan. Salakieliavaimet olivat vaihtuneet, mutta lähettimien äänensävystä ja sähköttäjien käsialasta, joka muuten on yhtä yksilöllinen kuin käsiala kirjoitettaessakin, voitiin päätellä, että samat vanhat Iivanat, Vasilit ja Grigorithan siellä edelleen olivat morseavaimessa. Radiosuuntimien sekä muita teitä saadut tiedot paljastivat vähitellen yhtymien ja joukko-osastojen uudet sijoituspaikat ainakin suurin piirtein. Puna-armeijan valtava keskitys Suomea vastaan oli alkanut.

Tiedustelupalvelu ei johda sotaa.

Tästä vaiheesta, sekä siitä, miksi Kannaksella sitten vihollisen suurhyökkäyksen alettua kävi niinkuin kävi, on puhuttu paljon ja valutettu valtamerittäin mustetta sekä väitetty mm., että meidän tiedustelumme salasi joitakin tosiasioita muka ystävyydestä saksalaisia kohtaan. Tämä on silkkaa pötyä. Sellaisella tiedustelupalvelulla, joka omaksuu operaatiomielessä jonkin oman kannan ja antaa sodanjohdolle vain tämän kannan mukaisia tietoja, ei ole minkäänlaista merkitystä. Tästä on sotien historiassa monta karmeaa esimerkkiä – viimeksi Hitlerin Saksan kohdalla, jossa tiedustelu, kuten mekin saatoimme selvästi havaita, muodosti kuvan vihollisesta sen väriseksi kuin se odotti Hitlerin toivovan. Meillä joka tapauksessa oli kutakuinkin täydellinen kuva vihollisjoukkojen keskityksestä Kannaksen suunnassa, jopa suorastaan karmaisevan selvä kuva, joka ilman muuta tehtiin korkeimmalle sodanjohdolle selväksi. Odotettavissa oli tosi suurhyökkäys, vain sen ajankohtaa ei saatu selville. Mutta eihän se tietenkään voinut olla kovin kaukaisessa tulevaisuudessa. Tiedustelun asia ei ole puuttua omien joukkojen operatiivisiin kysymyksiin. Se vain hankkii mahdollisimman täydelliset tiedot vihollisesta operatiivisen johdon käyttöön. Suurten sotapäälliköiden asia on tehdä niistä oikeat johtopäätökset.Kevättalvella 1944 Päämaja ”hajotettiin” Mikkelistä kaupungin ympäristöön. Tied I sijoitettiin kaupungista noin 8 kilometrin päähän Juvan tien suuntaan. Asuimme vanhassa herraskartanossa ja sen lähistöön pystytetyissä parakeissa. Minä asuin siellä mutta lähdin aina aamuisin kaupunkiin, josta illalla, useimmiten varsin myöhään illalla palasin majoituspaikkaani takaisin. Sotatilanne oli kärjistynyt erittäin vakavaksi, niin että jopa parkkiintuneet tiedustelu-upseeritkin unohtivat hyvät tapansa ja alkoivat ahdistella minua kysymyksillään. Täytyihän minun tietää jotakin erikoista kun palvelin sellaisessa tehtävässä. Tästä syystä sekä hankalien kulkuyhteyksien vuoksi katsoin parhaaksi muuttaa takaisin kaupunkiin. Kenraali Heinrichsin luotettuna konekirjoittajana jouduin edelleen toimimaan tämän tästä. Kerrankin hän vei minut autollaan maalle Saksalan kartanoon, jossa Marsalkka ja kenraalit olivat majoitettuina Päämajan ”hajotuksen” aikana. Söimme maittavan päivällisen, kenraali, hänen adjutanttinsa luutnantti Sutela ja minä, ja ryhdyimme sitten työhön, jota kesti pitkälle aamuyöhön saakka. Yleensä kuitenkin suoritin nämä tehtävät keskuskansakoulun voimistelusalin pukuhuoneessa, johon saatoin sulkeutua lukkojen taakse.Näiltä kriittisiltä ajoilta on jäänyt mieleeni pari kirjoitustyötä, jotka välittömästi liittyivät maamme silloisiin kohtalonhetkiin. Ensin kenraali antoi minulle puhtaaksi kirjoitettavaksi hänen Marsalkan ohjeiden mukaan (kuten hän itse sanoi) kirjoittaman saksankielisen konseptin. Se oli luettelo elintarvikkeista, polttoaineista, aseista ym., joita Suomi odotti saavansa Saksalta. Siinä näin ensimmäisen kerran sanat Faust ja Faustrohr, joista sittemmin käytettiin nimitystä panssarinyrkki, nykyisin sinko. Tämä kirjoittamani paperi oli sittemmin kuuluisan Ribbentrop-sopimuksen liitteenä. Toinen näistä kohtalonomaisina papereista oli presidentti Risto Rydin eronpyyntö ja siihen liittyvä lääkärintodistus, jossa lääkäri – nimeä en enää muista vannoi kunniansa ja omantuntonsa kautta, että presidentti Ryti on sairas, liian sairas jaksaakseen hoitaa Tasavallan Presidentin tehtäviä. Pian tämän jälkeen Suomen kansa sai tietää presidentti Rydin pyytäneen eroa tuohon samaiseen lääkärintodistukseen vedoten.Tämähän ei suinkaan ollut tosiasiallinen syy presidentti Rydin eroon. Hänhän allekirjoitti Ribbentrop-sopimuksen hyvin tietäen, ettei Suomen tasavallan presidentti voi ilman varmentavaa ministeriä, esim. pääministeriä – sellaista sopimusta tehdä. Hän siis petti pystyyn Ribbentropin, mutta me saimme ne elintärkeät tarvikkeet, joiden luettelon olin vähää pikaisemmin kirjoittanut, ja ne soivat maallemme hengähdystauon, joka ilmeisesti pelasti meidät vieläkin pahemmalta kohtalolta. Mutta Risto Ryti oli kunnian mies, jollaiset nykyisin ovat erittäin harvinaisia jopa presidentin tehtävissä. Allekirjoittaessaan tuon sopimuksen hän samalla uhrasi uransa ja kunniansa isänmaansa hyväksi, eikä enää sen jälkeen katsonut olevansa sana Risto Ryti, jolle laki ja oikeus ja korkea moraali olivat aina olleet ainoa ohjenuora. Niitäkin tärkeämpi hänelle oli Isänmaan asia.

Operaatio Stella Polaris

Sota hävittiin, välirauha tehtiin ankarin ehdoin, mutta Suomen itsenäisyys kuitenkin säilyi. Ja päämaja sai outoja vieraita – kaksikymmentä puna-armeijan upseeria. Heidät majoitettiin piskuiseen Savo-nimiseen hotelliin ja heidän seurakseen määrättiin majuri Otto Kalervo Rantanen Tied I:stä. Kyllä oli kumman näköistä väkeä – saappaat naarmuuntuneet, kantapäät lintassa, tukka kuin tappurakuontalo, mustat surureunukset kynsien alla jne. Tiedustelujaosto, Operatiivinen osasto, Valvontaosasto, Ulkomaanosasto ja Komento-osasto pidättelivät henkeään, sillä yleisesti pelättiin, että näiden kahdenkymmenen mukana tästä lähdetään kohti tuntemattomia kohtaloita, kuten Baltian maissakin oli käynyt. Mutta eipä mitään, vieraat vain nuuskivat Päämajan läpikotaisin, ryyppäsivät viinaa mahdottomat määrät (majuri Rantanen-parkakin tarvitsi pari päivää toipuakseen) ja lähtivät tiehensä jättäen pöytien reunoille, hattuhyllyille ym. odottamattomiin paikkoihin laskemattomat määrät paperossintumppeja, joissa oli ainakin 10 sentin mittainen paperi-imuke. Outojen vieraiden rauhallinen poistuminen ei kuitenkaan rauhoittanut meitä. Päämajassa vallitsi pahaenteinen tunnelma. Meistä tuntui kuin koko Suomi olisi ollut yksin, kaikesta muusta maailmasta eristetty. Entinen ”aseveljeys” Saksan kansaa oli muuttunut vihollisuudeksi ja muut yhteytemme olivat poikki. Katseemme ja toiveemme kohdistuivat Ruotsiin, josta sieltäkin uhosi pelottava hiljaisuus, ainakin aluksi.Kohta välirauhan tultua ryhdyimme pakkaamaan Tied I:n papereita kuljetuslaatikoihin, jotka sitten lastattiin kuorma-autoihin ja ajettiin Uuteenkaupunkiin. Eversti Paasonen kysyi minulta, oliko minulla Mikkelissä siviilivaatetta, ja kun sanoin, ettei minulla niitä (tietenkään) ollut hän kehotti minua hankkimaan ne. Sama kehotus annettiin useimmille muillekin tiedustelu-upseereille. Meidät oli tarkoitus evakuoida Ruotsiin. Siviilivaatteeni olivat Taipaleessa Hanna-tädin aitassa, jonne Aino-sisareni oli ne toimittanut sen jälkeen, kun kotimme Untamontie 12:ssa oli helmikuussa 1944 pommitettu hieman hajalle. Sieltä minun olisi pitänyt ne saada, mutta en voinut mitenkään lähteä niitä sieltä itse noutamaan. Niinpä soitin äidille Kajaaniin ja selostin peitetyin sanoin mitä toivoin hänen tekevän. Myöhemmin kuulin, että äiti oli tämän puhelun päätyttyä purskahtanut itkuun, jolloin ukki oli lohduttanut häntä sanomalla, että ”Väinö varmasti lähtee Englantiin”. Laurin syntymästä oli kulunut noin kuukausi eikä äiti ollut vielä täysin toipunut synnytyksen jälkeen, mutta urhoollisesti hän vain lähti matkaan jättäen pojat Mummin hoitoon. Laurin imettäminenkin keskeytyi, mutta potra poikapa hänestä vain tuli pulloruokinnallakin. Äiti poikkesi matkallaan Taipaleeseen, otti sieltä mukaansa kaksi matkalaukullista vaatteitani ja tuli Mikkeliin. Tällä välin osa Tied I:n upseereista oli jo kadonnut Mikkelistä. Eräät heistä lähtivät samassa junassa, jossa Äiti saapui. Tiesin hyvin minne he olivat menossa, mutta siitä ei hiiskuttu sanaakaan puolin eikä toisin. Useita heistä en ole sen koommin tavannut. Eräs vanhemmanpuoleinen kapteeni kuoli seuraavana vuonna Ruotsissa ja toinen oli ajautunut aina Pariisiin saakka, jossa hänkin on sittemmin kuollut. Marttisen mammalta, jonka luona olimme äidin kanssa aikaisemmin asuneet, sain meille nytkin yösijan. Siellä minä sitten yön hiljaisuudessa kerroin Äidille mistä oli kysymys. Päämajan arimmat osastot piti evakuoitaman Ruotsiin, jonne minunkin siis oli nyt lähdettävä. Kehotin Äitiä palaamaan Kajaaniin odottamaan minulta viestiä, jonka uskoin saavani hänelle toimitetuksi, ja lähtemään sitten poikien kanssa pyrkimään kohti Torniota tai minne sitten neuvoisin häntä lähtemään. Minä puolestani sanoin tulevani heitä vastaan tavalla tai toisella.Tilanne oli itkettävän surkea, eikä Äiti ollut lainkaan halukas lähtemään turvallisen tuntuisesta Kajaanista epävarmaan seikkailuun kahden avuttoman lapsen kanssa. Päätimme seurata tilanteen kehittymistä ja toimia sen mukaan. Totta puhuen ei minullakaan ollut suurta halua lähteä Ruotsiin, vaikka eihän sitä sotilaalta kysytä, haluaako hän totella annettua käskyä, tai ei.Äiti siis palasi Kajaaniin. Koko tämä evakuointitouhu tunnetaan peitenimellä Stella Polaris. Arkistot ja osa henkilöstöämme kuljetettiin Uudestakaupungista Ruotsiin, missä arkistot sijoitettiin Ruotsin puolustusvoimien pommisuojaan Eskilstunan lähellä. – Myöhemmin kuulin, että Ruotsin tiedustelupalvelu oli välittömästi avannut kuljetuslaatikot ja ruvennut tutkimaan niiden sisältöä. Mikäpä siinä, parempi niin kuin että vihollinen olisi saanut ne käsiinsä.Stella Polaris-suunnitelma sisälsi sen, että tiedusteluelimemme siirtyisivät kokonaisuudessaan Ruotsiin ja tänne muodostettaisiin valeorganisaatio, joka pahimmassa tapauksessa joutuisi voittajan tutkittavaksi. Valeorganisaatio muodostettiinkin. Sen päälliköksi valittiin muuan tehtävissään täydeksi nollaksi osoittautunut everstiluutnantti, ja muukin henkilöstö oli hieman samaa luokkaa. Meidän muiden oli määrä lähteä toisessa laivakuljetuksessa jostakin Kokkolan tienoilta.Järjestelyt tapahtuivat kuitenkin ilmeisesti melko hätäisesti. Tieto Stella Polariksesta tihkui valeorganisaation jäsenten korviin, niin että ennen pitkää tuo valeorganisaatio sukulaisineen ja tuttavineen olikin valmiina lähtemään. No, toista kuljetusta ei koskaan tullut, ja niin minultakin jäi Ruotsin-matka tekemättä. Ja ehkä olikin parempi niin. Ne, jotka ehtivät lähteä ensimmäisessä kuljetuksessa, harmittelivat jälkeenpäin koko touhua.

Jälkinäytös sodan jälkeen

Venäläisten toimenpiteet meitä vastaan eivät kuitenkaan jääneet aivan olemattomiksi. Ne vaativat ja saivat luettelon Tiedustelujaoston upseereista, minkä lisäksi he olivat itse laatineet luettelon niistä henkilöistä, joiden sotavangit väittivät syyllistyneen raakuuksiin tai muihin rikoksiin sotavankeja kohtaan. Ensiksi mainittu luettelo oli tietenkin oikea ja tarkka. Jälkimmäinen luettelo sisälsi muistaakseni parikymmentä nimeä, sotavankien kuulustelijoita. Useimmat nimet oli kuitenkin niin päin honkia kirjoitettu, että niistä ei saanut selvää keitä niillä tarkoitettiin. Näitä tosiasiassa täysin viattomia miehiä autettiin kaikessa hiljaisuudessa pakenemaan Ruotsiin. Eräskin heistä, siviiliammatiltaan Helsingin Puhelinyhdistyksen teknikko, oli vanha ystäväni, varsin mainio mies, joka 1930-luvulla oli suojeluskunnassa toiminut minun komppaniani vääpelinä.Mutta mitä merkitsi käytännössä tuo venäläisille annettu upseeriluettelo? Samanlainen luettelo oli laadittu eräistä muistakin osastoista. Aikaa myöten kävi ilmi, että venäläiset olivat karsineet luetteloa jättäen jäljelle vain mielestään ”vaarallisimmat” miehet. Eversti Paasonen kertoi minulle, että minunkin nimeni oli jätetty karsimatta – varmaankin viimeisenä hännänhuippuna. Mutta olinhan minä varsin ”vaarallisen” miehen adjutantti! En kuitenkaan osannut pahemmin pelätä tätä, mutta eräät muut tekivät asiasta omat johtopäätöksensä ja häipyivät maasta vähin äänin, jotkut heistä koskaan palaamatta kuten esim. eversti Paasonen. En tuntenut itseäni uhatuksi eikä minulle tosiasiassa tapahtunut henkilökohtaisesti mitään ikävää. Jälkinäytös esitettiin vasta niin myöhään kuin vuonna 1959, jolloin Neuvostoliiton tiedustelupalvelu ilmeisesti oli vihdoin saanut selville, että Matkatoimisto Kaleva Oy:n toimitusjohtaja ja Inturistin ensimmäinen täkäläinen edustaja Tervaskari oli sama mies kuin eversti Paasosen adjutantti kapteeni Tervaskari. Suoraan hyökkäykseen minua vastaan eivät venäläiset kuitenkaan katsoneet voivansa käydä vaan värväsivät apuun kaksi melko korkeassa virassa olevaa valtion virkamiestä, jotka tekaistuin syytöksin vaativat minun erottamistani. Rahalla saa ja hevosella pääsee!

Lapin sota ja kotiuttaminen

Loput palveluajastani kului sitten edelleen eversti Paasosen adjutanttina. Sota oli meidän osaltamme muuttunut aivan toisenlaiseksi, Lapin sodaksi saksalaisia vastaan. Sinne siis kohdistettiin rintamatiedustelu, mutta silti seurailtiin yhä tarkoin mitä Saksan rintamilla tapahtui. Marraskuun 30. pnä 1944 minut kotiutettiin viimeisten reserviläisten mukana. Lähdin silloin Kajaaniin rakasta perhettäni katsomaan ja sieltä Helsinkiin paneutuakseni jälleen siviilielämään. Mutta siitä alkaakin elämässäni kokonaan toinen ajanjakso.

Päämajan päiväohjelma

Kaiken kaikkiaan nuo vuodet, jotka palvelin Päämajassa ja niistä varsinkin vuosi 1944 olivat minulle erityisen mielenkiintoista joskin, kuten jo edellä mainitsin, enimmältä osaltaan henkisesti raskasta aikaa. Työtä tehtiin ankarasti, päivät venyivät pitkiksi ja niitä jatkettiin öisin tarpeen mukaan. Marsalkan välittömien alaisten, siis lähinnä kenraalien työtahti ja -ajat määräytyivät ilman muuta hänen työtahtinsa ja -aikojensa mukaan. Hän saapui aamuisin tavallisesti klo 9 – 9.30 huoneeseensa, ja silloin piti kaiken olla valmiina aamuesittelyä varten. Kello 13 tienoissa hän lähti lounaalle seurueineen, ja meidän nuorten adjutanttien piti ennen sitä käydä syömässä. Marsalkan lounaalla ollessa minä kävin hänen huoneessaan merkitsemässä hänen karttoihinsa Saksan itä- ja länsirintaman tilanteen. Operatiivinen osasto piti huolen Suomen rintamatilanteen merkitsemisestä. Lounaan jälkeen paiskittiin töitä aina siihen asti, kun Marsalkka klo 18 – 19 tienoissa lähti päivälliselle. Eversti Paasonen oli näillä aterioilla aina mukana, joten minun oli sillä välin pidettävä huoneemme miehitettynä. Päivälliselle pääsin vasta suurten herrojen palattua. Marsalkka työskenteli aina vielä päivällisen jälkeenkin, usein pari-kolmekin tuntia. Kun hänet oli valittu tasavallan presidentiksi, hän oleskeli enimmäkseen Helsingissä Tamminiemessä, mutta Päämajan päiväjärjestys pysyi silloinkin suurin piirtein muuttumattomana.Tällaisessa työjärjestyksessä oli meille nuorille adjutanteille valoisiakin puolia. Saatoimme Marsalkan poissa ollessa päästä Marskin klubiin lounaalle, ja useimmiten saimme myöhästyneellä päivällisellämme samaa ruokaa, jota Marsalkalle seurueineen oli tarjottu. Ja siinä ruuassa ei näkynyt jälkeäkään elintarvikkeiden niukkuudesta.Marsalkan seurueineen lähdettyä aterialle me adjutantit ryntäsimme kilpaa heidän huoneisiinsa tyhjentämään tuhkakuppeja. Niissä saattoi olla kunnioitettava määrä tupakantumppeja, jotka otimme talteen ja teimme niistä sätkiä. Ne totisesti maistuivat kessun lomassa. Olen polttanut loppuun lukemattomia Marsalkan tumppeja, jotka enimmäkseen olivat sikarintumppeja.

Kaukopartiotoimintaa

Tiedustelupalvelu oli valtaosaltaan perin arkipäiväistä uurastamista niin korkeassa portaassa kuin Päämajassa. Varsinaiset seikkailut tapahtuivat nimenomaan Tied I:n alaisissa kaukopartio joukoissa. Partiointihan ulottui kauas, jopa satojen kilometrien päähän vihollisen selustaan, ja siellä toimiminen jopa 4-6 viikon ajan oli jos mikään hengenvaarallista hommaa. Mutta kyllä sitä seikkailun jännitystä saatiin joskus Päämajan portaassakin, eikä siitä aina puuttunut humoristisiakaan piirteitä. Kerran joukkomme nappasivat kiinni vihollispartion muistaakseni jossakin Seesjärven suunnalla. Partion tehtävä selvisi kuulustelussa. Sen oli tiedusteltava sovelias järvi, jolle kaksi lentovenettä mukanaan vahva tuhopartio saattoi laskeutua, ja ilmoitettava paikka radiolla omille joukoilleen. No, mikäpä siinä, me valitsimme tuon järven ja panimme partion radistin ilmoittamaan odotetut tiedot ja ohjeet toimeksiantajilleen. Ja sovittuna aikana tosiaankin kaksi lentovenettä suunnisti osoitettuun paikkaan. Toinen laskeutui järvelle ja liukui rantaan, jossa miehemme nappasivat sekä lentoveneen että sen tuomat miehet. Toinenkin valmistautui laskeutumaan, mutta jokin seikka lienee herättänyt sen miehistössä epäluuloja. Kone pani yht’äkkiä täyden rähinän päälle ja koukkasi takaisin ilmaan ja omalle puolelleen. Ensimmäinen lentovene saatiin kuitenkin vahingoittumattomana sotasaaliiksi. Se otettiin Tied I:n käyttöön tukikohtanaan muuan rauhallinen Saimaan lahdelma Mikkelin lähellä ja sillä kuljetettiin sittemmin omia kaukopartioitamme vihollisen linjojen taakse ja huollettiin niitä. Tied I:lla oli eräs erittäin salainen elin, jossa koulutettiin tiedustelijoita vapaaehtoisista sotavangeista. Näistä muodostettiin sitten 2 – 3 miehen partioita, jotka lähetettiin tiedusteluretkille vihollisen puolelle. Minulle jäi sellainen käsitys, ettei tämä toiminta tuottanut sanottavia tuloksia.

Jallituksia ja hevosenleikkejä

Eräs hauska juttu on jäänyt mieleeni. Kerran tällainen tiedustelupartio lähetettiin Laatokan poikki jonnekin Syvärin suun ja Nevan niskan väliselle alueelle. Partiolla oli tietenkin mukana radioasema ns. ”kyynel”, jolla sen oli määräajoin otettava meihin yhteys. Kohta ensimmäinen radioyhteys antoi kuitenkin aavistaa, että partio oli joutunut kiinni ja että se siis otti yhteyden vihollisen tiukassa valvonnassa. Annoimme kuitenkin partiolle muka ohjeita, mihin suuntaan sen oli edettävä, mistä seikoista tehtävä havaintoja jne. Tulos oli juuri sellainen kuin saatoimme odottaakin. Partio pääsi ihmeellisesti etenemään, juuri siten kuin olimme sitä neuvoneet. Mutta sitten alkoi tulla valituksia siitä, että partio oli vaarassa joutua joka suunnalta vihollisen saartamaksi niin ettei se päässyt enää liikkumaan mihinkään ja muonakin alkoi loppua. Nyt aloitimme hirtehisen leikin. Meillä oli tarkat tiedot tuolle suunnalle sijoitetuista vihollisjoukoista. Poimimme niistä henkilönnimiä, esikuntien sijoituspaikkoja, huoltokeskuksia ym. kehottaen partiota pyytämään apua siltä ja siltä henkilöltä, ”joka on meidän agenttimme.” Suureksi riemuksemme tällainen neuvo aina auttoi partion pulasta. Kärytimme tällä tavalla useita täysin syyttömiä puna-armeijan upseereja, jopa muistaakseni ainakin yhden NKVD:n upseerin, ja ”saattelimme” muutaman päivän kuluessa partion aivan Leningradin liepeille saakka, josta viimein saimme suorastaan hätähuudon. Nyt kehotimme partiota menemään itsensä Leningradin rintaman esikuntapäällikön puheille ja annoimme jopa esikunnan tarkan osoitteenkin. Tähän katkesi yhteydenpito, niinkuin olimme halunneetkin. Vihollinenkin jo tajusi millaista hevosenleikkiä olimme sen kanssa leikkineet. Tosin tulimme leikkiessämme paljastaneeksi kuinka yksityiskohtaiset tiedot meillä oli vihollisen joukoista, mutta aiheutimmepa samalla vihollisellekin melkoista päänvaivaa, kenties tappioitakin, sillä puna-armeijassa saattoi pelkkä epäilyskin viedä miehen teloitusryhmän eteen.

Nämä sotavuodet olivat minun niinkuin lukemattomien muidenkin mukana olleiden elämässä aikaa, joka oli pakko elää intensiivisesti, niin intensiivisesti, että sen muistot eivät koskaan häivy mielestä. Minulla ei ole kerrottavana mitään sankaritarinoita, mutta toivon, että nämäkin muistelmani sotavuosien kokemuksistani kiinnostavat teitä, Kalle ja Lauri. Sen voin joka tapauksessa vakuuttaa, että sota on julmaa leikkiä. Kansamme on saanut siitä kärsiä historiansa aikana enemmän kuin oman määränsä. Suokoon Jumala, ettei meitä sillä enää koskaan rasitettaisi. Mutta maailma on tulvillaan pahoja voimia. Kukapa osaisi arvata milloin ne pääsevät valloilleen riehumaan? Hätkähdyttäviä merkkejä on tälläkin hetkellä nähtävissä eri puolilla maailmaa. Siksi Suomen kansan on oltava aina valmiina puolustautumaan – ei hyökkäämään. Ellemme ylläpidä tätä valmiutta, meidät pyyhkäistään jäljettömiin maailmankartalta. Minä tiedän, että te, rakkaat poikani, olette omaksuneet tämän ajatustavan. Lauri on valinnut maanpuolustuksen elämänurakseen ja Kalle on muulla toiminnallaan osoittanut suhtautuvansa siihen positiivisesti. Teillä on nuorukaisiästä alkaen ollut hyviä harrastuksia. Ohjatkaa edelleen elämänne kulkua siihen suuntaan. Olkaa valmiit uhrauksiin isänmaanne, kotinne, rakkaiden omaistenne turvaamiseksi sodan tuhoilta mutta pyrkikää muuten kaikessa rakentamaan tulevaisuutta rauhan ja kansojen keskeisen yhteisymmärryksen merkeissä.

Helsingissä heinäkuun 31. pnä 1976
Isänne Väinö J. Tervaskari

Muistoja Päämajasta 1941-44